Pohdintaa sairaudesta ja terveydestä
Semmosta mietin, et kun puhutaan sairauksista, nii tuntuu et usein ne nähdään jotenkin kehon ulkopuolelta tulevana vaarana, jolta tulee suojautua. Mitä jos oiskin niin, et sairaudet tuliskin sieltä sisältä?
No, mistä ne sairaudet sitten oikein tulee? Ja mitä ne edes on?
Mää oon pohtinu. Ja mun mielestä se saattas olla jotakuinkin näin:
Sairaus (oli se sitten mikä tahansa) ei viihdy terveessä, tasapainosessa kehossa. No mitä se sitten tarkoittaa? Ihminen on kokonaisuus, Fyysinen keho, mieli, sielu ja henki. Näkisin, et jos mielen, sielun tai hengen tasolla on kipua, se näkyy kehossa erilaisina oireina. Kehon sairaus on siis seuraus jo olemassa olevasta sairastuttavasta tekijästä. Keho kertoo, ettei kaikki ole kunnossa noilla toisilla tasoilla.
Vertauskuva: mitä paremmassa kunnossa maaperä on, sitä vähemmän siellä on tuholaisia, ja sen parempi sato korjataan.
Toinen vertaus: Talo, josta puuttuu hyvä ilmanvaihto, alkaa kerätä kosteutta seinien sisäpinnoille. Lämpimässä ja kosteassa alkaa kasvaa home, joka tuhoaa rakenteet. Terveet talot on kuivia ja ilma kiertää.
Voisko ihminen olla vähän ku maa tai talo? Jos ei ilma kierrä, homehtuu? Jos ei maaperä voi hyvin, tuholaiset valtaa alaa? Vois ottaa esimerkiks, että jos on vaikkapa joutunu opettelemaan tunteiden tukahduttamisen, (ei ole tullu ymmärretyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tunteineen lapsena) niin niitä ei kykene enää virtauttamaan aikuisena. Kun ne olis tulossa, ne ei tulekaan ulos, vaan patoutuu sisään. Ns. Ilma ei kierrä. Kerääntyy kosteutta sisäseiniin, ja home alkaa viihtyä. Keho sairastuu.
Alkaa ilmetä erilaisia oireita. Ja se oire voi olla mikä tahansa, paise, iho-oire tai hengitysvaikeus, lihasrappeumatauti. Keho alkaa huutaa apua siltä, joka siellä kehossa asuu. Joku asia haluaa vimmatusti tulla nähdyksi. Joku, jota on joutunu tukahduttaa sisimpäänsä ehkä jo vuosikymmeniä. Tai joku, joka tuli tukahdutetuksi edellisten sukupolvien aikana ja on näin siirtyy lukkona (homeena/ tuholaisen) polvelta toiselle.
Oireet voi ilmetä myös mielen tasolla. Esimerkiks jatkuva stressi ja levottomuus kielii yhtälailla tukahdutetuista tunteista.
Mä ajattelen et meidän tärkein tehtävä ja vastuu tässä elämässä, on parantaa ittemme sairauksista. Päästää ne tukahdutetut tunteet vapaaksi, kokemisen kautta. Itkeä, ja vihata. Lopettaa olemasta niin vakava ja tärkeä. Mennä lapseksi ja leikkiä. Iloita elämästä. Heittäytyä ja olla niin perkeleen väärässä. Uskaltaa olla niin perkeleen väärässä ja heikko. Niin heikko että itkettää. Näyttää ne kyyneleet toiselle. Kertoa peloista. Laskea haarniskat. Meidän jokaisen sisällä asuu se pikkulapsi, joka haluaa vaan elää. Vapaana ja valtavana. Juosta ja kikattaa ittensä kippuraan. Itkeä ja hakata nallea seinään ku oikein vituttaa. Ollaan sille lapselle aikuisia ja katsotaan hyväksyen ja rakastaen kun se itkee suuria surujaan ja vihaa viiltäviä vihojaan. Katsotaan hyväksyen, rauhassa ja lämmöllä. Eikä tehdä mitään. Sallitaan vaan ja hyväksytään. Usein siihen prosessiin tarvitsee ensin avuksi toisen ihmisen, katsomaan sitä lasta, olemaan sille rakastava peili, jotta sen sitten voi itse alkaa nähdä ja tunnistaa. Ja alkaa itse sille lapselle vanhemmaksi.
Ollaan rohkeita, ja lähdetään sille tielle, joka vie meidät takasin meidän sydämiin. Sydämestä sydämeen me voidaan sitten olla syvässä, rakkauden yhteydessä toinen toisiimme. Eikä sillä rakkauden määrällä ole mitään rajoja.
Ilman yhteyttä emme ole olemassa.